Päivälleen neljäkymmentä vuotta sitten, 30.10.1977, Ortodoksinen Lähetys ry:n ensimmäiset lähetystyöntekijät Siina Taulamo ja Maria Iltola lähtivät Keniaan. Taulamon palatessa Suomeen keväällä 1978, hänen tilalleen lähti nuori Eija Ipatti, joka vietti maassa yhteensä 3 vuotta ja ehti paitsi opettaa, niin myös oppia paljon.
Keniassa lähetystyössä 1980-luvulla olleet Anneli Lisitsin, Maria Iltola, eli äiti Marina sekä Eija Ipatti.
Aprillipäivänä 1978 Eija Ipatti sai yllättävän puhelun. Puhelimen toisessa päässä oli arkkipiispa Paavali, joka pyysi Ipattia lähtemään Keniaan lähetystyöhön. Kaikki tapahtui varsin nopeasti ja uskonnonopettajana Joensuussa toiminut Ipatti oli Keniassa jo kesäkuussa. Läheiset vastustivat kolmikymppisen naisen lähtöä Afrikkaan, mutta Ipatti pysyi vahvana.
– Valmistautua ei juuri kerennyt, se oli hyppy tuntemattomaan.
Maria Iltola oli pyytänyt kirjeessään Ipattia ottamaan mukaan lämpimiä vaatteita, sillä lähetystyöntekijöiden kotipaikka Mugugan kylä sijaitsi yli 2000 metrin korkeudessa. Housupuku kannatti unohtaa kotiin, sillä sellaista ei ollut Keniassa olleen kreikkalaisen lähetystyöntekijän mielestä sopiva käyttää. Mukaan oli myös hyvä ottaa makuupussi vierailuja varten sekä nauhuri, jolla voisi taltioida ajatuksia. Toki listassa oli mainittu myös ruisleipä.
Eijasta Wahitoksi
Kun lentokone laskeutui Nairobiin, kuumuus lehahti päälle. Kentällä oli valtavasti ihmisiä ja ympärillä kuului vierasta kieltä. Kun Maria Iltola tuli hakemaan Ipattia lentokentältä, hän katsoi auton ikkunasta liikennekaaosta ja mietti, miten koskaan selviäisi itse autolla ajamisesta.
Mugugaan saapuessa Ipattia vastassa oli iloisesti laulavia ja tanssivia naisia, jotka nappasivat uuden tulokkaan syleilyynsä ja heittivät hänet monta kertaa ilmaan. Ensi töikseen Ipatti kävi katsomassa Mugugan Pyhän kolminaisuuden kirkkoa ja moni seurakuntalainen kävi tervehtimässä häntä.
Kahden päivän päästä koitti seurakuntavierailu Nyeriin. Matkalla tuli selväksi, että lähettien käyttämä auto oli huono ja sitä piti käydä korjaamassa huoltoasemilla aina aika ajoin. Perille kuitenkin päästiin. Nyerissä oli meneillään seminaari, jossa Eijakin pääsi pitämään puheen ilman minkäänlaista valmistautumista. Siellä hän sai heti lempinimekseen Wahito – hän joka kokoaa ihmiset ympärilleen.
Lähetystyöntekijät opettivat paikallisia pyhäkoulun ja palvelusten yhteydessä, äitiliittojen tapaamisissa ja seurakuntavierailuilla. Aikaa kului myös päivittäisten asioiden hoitamiseen. Kotiapulainen Peter valmisti heille ruokaa aineksista, joita naiset kävivät ostamassa reilun parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevasta Nairobista. Lähetystyöntekijöiden ylläpito ja matkat maksettiin, minkä lisäksi he saivat kuussa 50 markkaa. Se oli vähän ja sen käyttämistä piti harkita tarkoin, vaikka kyllä sillä pärjäsi.
Varjelus mukana kolarissa
Eija Ipatin ollessa Keniassa Maria Iltola joutui pahaan auto-onnettomuuteen. Iltolan ystävä Taimi Kyyry oli ollut juuri vierailulla Keniassa ja oli hänen poislähtöpäivänsä. Mari Iltola lähti vielä hoitamaan asioita kaupungille, ja kysyi lähtisikö Ipatti hänen mukaansa, mutta hän kieltäytyi. Se oli hyvä, sillä apukuskin paikka tuhoutui kolarissa täysin.
– Siinä oli varjelusta mukana, etten lähtenyt, Ipatti muistelee.
Maria Iltolalta meni onnettomuudessa käsi neljästä kohtaa poikki ja katkesi yhteensä 7 kylkiluuta. Ensin hänet toimitettiin paikalliseen sairaalaan, mutta lopulta hän pääsi eurooppalaiseen sairaalaan, jossa vammoja hoidettiin paremmin. Tuona aikana seurakuntalaiset Mugugassa pitivät hyvän huolen niin Iltolasta kuin Ipatista ja toivat heille ruokaa ja rukoilivat.
Onnettomuuden takia lähetystyöntekijät olivat 4 kuukautta ilman autoa. Se tarkoitti, että Nairobiin ja seurakuntavierailuille piti lähteä ihmisiä, tavaraa ja eläimiä tupaten täynnä olevilla busseilla. Busseissa ei ollut muita valkoihoisia, ja pian kaksikko tunnettiin niin hyvin, että rahastajapojat antoivat heille alennusta.
Opettajasta opetettavaksi
Eija Ipatin ensimmäinen vierailu Keniassa venähti vuoteen. Tullessaan toistamiseen Keniaan vuonna 1980 hän halusi olla maassa vielä pidempään ja päätyi viettämään siellä yhtäjaksoisesti kaksi vuotta. Mugugaan paluu tuntui helpolta ja kaikki oli tuttua. Takaisin tulo Suomeen oli sen sijaan vaikeampaa.
– Suomeen tulo oli kulttuurishokki. Ihmisillä oli täällä niin paljon rahaa käytettävissä. Me olimme tottuneet säästämään kaiken, pakettien narutkin.
Ipatti kertoo kaipaavansa Keniasta eniten ihmisiä ja kristillisyyttä.
– Menin sinne opettamaan toisia, mutta olinkin itse opetettavana. Ihmisten inhimillisyys, ystävällisyys ja avoimuus tekivät vaikutuksen. Kristillisyys ei ollut vain kirkossa käyntiä pyhänä vaan näkyi jokapäiväisessä elämässä. Jumalaa ja lähimmäisiä muistettiin koko ajan arjessa ristinmerkein ja rukouksin.
Eija Ipatti on kirjoittanut Kenian vuosiensa pohjalta runokirjan Jakaranda puhkeaa kukkaan, joka julkaistiin vuonna 2011.