Heinäkuun kirje Ukrainasta

Filantropia on saanut kuulumisia Sumysta, Pohjois-Ukrainasta, jossa olemme tukeneet sodan jalkoihin jääneitä ukrainalaisia maaliskuun puolivälistä lähtien. Yhteyshenkilömme Marina Boychenko kertoo heinäkuisessa kirjeessä, millaista heidän arkensa on.

Kuvat: Marina Boychenko

”Hälytyssireenit soivat monta kertaa päivässä ja öisinkin. Ilmatorjunta estää pommikoneiden ylilennot, mutta ohjuksia lentää kaupungin yli ja se on kamalaa. Ihmiset eivät enää mene pommisuojiin, he ovat tottuneet ohjusten ääniin, jos niihin nyt voi ylipäätään tottua.

Rajan läheisyydessä kylissä ja kaupungeissa asuvat ihmiset eivät helposti jätä kotejaan ennen kuin ne on täysin tuhottu. Sumyyn jäi perheitä ja ikäihmisiä pahimpina kuukausina, kun moni kynnelle kykenevä pakeni.

Osa Sumysta paenneista ihmisistä on palannut Länsi-Ukrainasta ja jopa ulkomailta, koska he pelkäävät menettävänsä työpaikkansa. Eikä kaikilla olekaan enää työpaikkaa, johon palata. Kolmasosa kaupunkilaisista työskenteli Sumyn suurimmissa yrityksissä, jotka on nyt suljettu, ja työttömyys kasvaa.

Sumyyn tulee nyt myös perheitä muista rajayhteisöistä ja esimerkiksi Harkovasta. Heistä moni toivoo voivansa palata kotiseuduilleen itään, mutta se kuulostaa vaikealta. Suurin osa tulijoista on yli 40-vuotiaita perheellisiä, nuoret lähtevät ulkomaille.

Viime kuukaudet olemme auttaneet etenkin monilapsisia perheitä ja jakaneet ruoka-annoksia kaikille tarvitseville. Meillä on viisi kokkia ja seitsemän apulaista vapaaehtoisina. He ovat 24–60-vuotiaita. Vapaaehtoisten tehtävänä on lajitella ja jakaa vaatteita, joita ihmiset ja järjestöt lahjoittavat, kuoria vihanneksia, jakaa ruokaa ja siivota pöydät ennen ja jälkeen ruokailujen. Ne vapaaehtoiset, joilla on auto ja polttoainetta käyvät ostamassa ruokaa ja muita tarvikkeita. Polttoainetta joutuu jonottamaan jopa viisi tuntia eikä silti voi olla varma, että saa ostettua kymmenen litraa.

Ihmiset ovat väsyneitä ja järkyttyneitä. Me toivomme rauhaa ja uskomme, että se tulee, mutta ymmärrämme, ettei sota lopu pian. Lapset ovat hyvin hermostuneita ja pelkäävät kovia ääniä. He pysyttelevät kotona, eivätkä pääse kouluun tai päiväkotiin. Osa kouluista tarjoaa etäopetusta, mutta päiväkodit eivät. Moni pelkää mennä töihin kouluun ja päiväkotiin, koska siviilikohteita pommitetaan.

Me yritämme elää niin normaalia elämää kuin mahdollista – mennä töihin, viettää aikaa perheen kanssa ja huomioida erityisesti lapset. Ihmisten mottona on: ”elä nyt”, sillä ”huomista ei ehkä tule”. Tämä on nyt meidän todellisuuttamme ja monilla ihmisillä on tarve puhua, joten kuuntelen heitä. Usein on vaikea löytää rauhoittavia sanoja, koska minusta tuntuu yhtä pahalta kuin heistä. Arjessa helpottaa, jos on jotakin käytännöllistä ratkaistavaa. Ihmisten auttaminen auttaa jaksamaan.”

Vieritä ylös