Vaikka ihminen on vapaa hylkäämän Jumalan, tai ailahtelemaan kyllä tai ei vastauksien välillä, niin Jumala on Kristuksessa sanonut meille lopullisesti ja pysyvästi ”kyllä”. Paavalin mukaan Kristuksessa tuli ilmi Jumalan ”rakkaus ihmisiä kohtaan” – hänen filantropiansa, kuten apostoli asian kreikaksi ilmaisee. Kristuksessa paljastui hullu rakkaus ihmisiin (manikos eros), kuten eräs kirkkoisä rohkeasti totesi.
Yksi synnin ydin on tämän hullun rakkauden unohtaminen – tietoisesti tai tietämättä. Sanomme liian usein ei Jumalalle ja lähimmäisellemme. Syystäkin ilosanoman julistukseen sisältyy kutsu mielenmuutokseen ja katumukseen, edes sen yrittämiseen. Venäläinen pappi Alexander Schmemann (k. 1983) kysyi joskus synnintunnuksella katuvalta: ”Muistatko, että Jumala rakastaa sinua?”
Ei ole ihme, että kirkon sanomaa kutsutaan ilosanomaksi. Et ole unohdettu, sinä olet mielessäni. Tiedän tuskasi ja taustasi. Tunnen jokaisen hiuksen päässäsi, jokaisen solun ja kyyneleen. Muistan hymysi, haluaisin sinun nauravan. Etsin sinua, etsitkö sinä minua? Muistatko minut?
Elämä ei ole aina helppoa, itse asiassa se voi välillä olla liiankin raskasta. Oman maailmamme murskaa ja särkee elämän kolhut ja särjemme sitä myös itse. Rukouskin on poissa, mutta voimme vain olla hänen läsnäolossaan sanomatta mitään. Raahautua ottamaan vastaan hänen ruumiinsa ja verensä. Yritämme varjella toivon liekkiä vapisevin käsin.
Itseäni on puhutellut ja usein kantanut Simeon Uuden Teologin (k. 1022) rukous ennen ehtoollista. Lainaan siitä osan, mutta se on myös kokonaisuudessaan tutustumisen arvoinen. ”Sinä tiedät pahojen tekojeni paljouden, sinä tunnet haavani ja näet ruhjeeni mutta sinä tiedät myös uskoni, näet hartaan haluni, kuulet huokaukseni. Sinulta, minun Jumalani, Luojani, Vapahtajani, ei jää salaan yksikään kyynel, ei pieninkään kyynelpisara.”
-Isä Lars Ahlbäck, Sana Papilta -blogikirjoituksessaan Elämänmakuinen Usko 12.10.2012.
Kuva: Wikimedia Commons
18.3. Rakkaus
